Winterreise – Talvinen matka 

Säveltäjä:

Franz Schubert (1797–1828): Winterreise op. 89 D 911

Runoilija:

Wilhelm Müller (1794–1827)

Käännökset:

Irma Heydemann

Gute Nacht

Fremd bin ich eingezogen,

fremd zieh’ ich wieder aus.

Der Mai war mir gewogen

mit manchem Blumenstrauß.

Das Mädchen sprach von Liebe,

die Mutter gar von Eh’, –

nun ist die Welt so trübe,

der Weg gehüllt in Schnee.

Ich kann zu meiner Reisen

nicht wählen mit der Zeit,

muß selbst den Weg mir weisen

in dieser Dunkelheit.

Es zieht ein Mondenschatten

als mein Gefährte mit,

und auf den weißen Matten

such’ ich des Wildes Tritt.

Was soll ich länger weilen,

daß man mich trieb hinaus?

Laß irre Hunde heulen

vor ihres Herren Haus;

die Liebe liebt das Wandern –

Gott hat sie so gemacht –

von einem zu dem andern.

Fein Liebchen, gute Nacht!

Will dich im Traum nicht stören,

wär schad’ um deine Ruh’,

sollst meinen Tritt nicht hören, –

sacht, sacht die Türe zu!

Schreib’ im Vorübergehen

ans Tor dir: Gute Nacht,

damit du mögest sehen

an dich hab’ ich gedacht.

Hyvää yötä

Vieraana tulin taloon,

vieraana lähden pois.

Toukokuun lempeä valo

kukat kauneimmilleen loi.

Tyttö puhui rakkaudesta,

äiti vihjasi avioon –

Nyt maailmani on synkkä,

lumi peittää tarpojan tien.

En retkilleni itse,

lähdön hetkeä määrätä voi,

omat polkuni minä valitsen,

pimeys minut ympäröi.

Kuun varjo hangessa kulkee,

ainoana seuranain,

lumi jäljet riistan sulkee,

minä niitä vainuan.

Miksi viipyisinkään täällä,

kunnes ajetaan minut pois?

Vain hurtat joka säällä,

ovilla ulvokoot!

On lempi vaeltaja, –

sen Luoja siksi loi –

Sylistä syliin rientää,

hyvää yötä, rakkaani!

En untasi halua häiritä,

leposi olkoon rauhaisaa.

Et askeleitani kuule,

oven suljen hiljaa vaan.

Piirrän porttiin mennessäni:

"Hyvää yötä, ystäväin!"

Siitä kai sen huomannet,

sinä olit mielessäin.

Die Wetterfahne

Der Wind spielt mit der Wetterfahne

auf meines schönen Liebchens Haus.

Da dacht ich schon in meinem Wahne,

sie pfiff den armen Flüchtling aus.

Er hätt’ es eher bemerken sollen,

des Hauses aufgestecktes Schild,

so hätt’ er nimmer suchen wollen

im Haus ein treues Frauenbild.

Der Wind spielt drinnen mit dem Herzen

wie auf dem Dach, nur nicht so laut.

Was fragen sie nach meinen Schmerzen

ihr Kind ist eine reiche Braut.

Tuuliviiri

Viiriä vihuri tuivertaa

katolla rakkaimpani talon.

Harhassani jo luulla saan,

sen pilkkaavan poloista pakenijaa.

Jos olisi vain merkille pannut

mies kilven kieppuvan,

ei taloon olisi lainkaan tullut,

ei rakkauteen erehtynyt.

Huoneessa viima käy sydämissä,

kuin ulkonakin, äänettä vain.

Mitä kyselette tuskistain,

tytär on vauras morsian.

Gefrorene Tränen 

Gefrorne Tropfen fallen

von meinen Wangen ab:

Ob es mir denn entgangen,

daß ich geweinet hab’?

Ei Tränen, meine Tränen,

und seid ihr gar so lau.

Daß ihr erstarrt zu Eise,

wie kühler Morgentau?

Ihr dringt doch aus der Quelle

der Brust so glühend heiß,

als wolltet ihr zerschmelzen

des ganzen Winters Eis!

Jäätyneet kyyneleet

Pisarat jäiset vierii,

nyt pitkin poskiain.

Enkö siis huomannut lainkaan,

minä kuinka itkinkään?

Oi kyyneleet, kyyneleeni,

niin haaleat poskillain.

Miten jähmetyttekään jääksi

kuin kaste huurteinen?

Ja kumpuatte silti,

tulikuumasta rinnastani,

kuin sulatettava olisi

jäät kaikki talvestani!

Erstarrung 

Ich such’ im Schnee vergebens

nach ihrer Tritte Spur,

wo sie an meinem Arme

durchstrich die grüne Flur.

Ich will den Boden küssen,

durchdringen Eis und Schnee

mit meinen heißen Tränen,

bis ich die Erde seh’.

Wo find’ ich eine Blüte,

wo find’ ich grünes Gras?

Die Blumen sind erstorben,

der Rasen sieht so blaß.

Soll denn kein Angedenken

ich nehmen mit von hier?

Wenn meine Schmerzen schweigen,

wer sagt mir dann von ihr?

Mein Herz ist wie erstorben,

kalt starrt ihr Bild darin;

schmilzt je das Herz mir wieder,

fließt auch ihr Bild dahin!

Jähmetys

Lumesta etsin turhaan,

tuttuja jälkiään.

Yli kuljettiinhan kedon,

me täällä käsikkäin.

Suudella tahdon maata,

lävitse lumen ja jään,

kuumilla kyynelillä

maahan tahdon tunkea.

Mistä löytäisin mä kukan,

mistä ruohon vihreän?

Kukkaset on kuolleet,

ja ruoho kalpeaa.

Enkö siis muistoa yhtään

saa täältä mukaani?

Kun joskus tuskani laantuu,

kuka hänestä kertoisi?

Sydämeni on kuin kuollut,

kuvasi hyinen katselee:

Jos kerran sydän sulaa,

sieltä kuvaskin liukenee.

Der Lindenbaum

Am Brunnen vor dem Tore,

da steht ein Lindenbaum;

ich träumt’ in seinem Schatten

so manchen süßen Traum.

Ich schnitt in seine Rinde

so manches liebe Wort;

es zog in Freud’ und Leide

zu ihm mich immer fort.

Ich mußt’ auch heute wandern

vorbei in tiefer Nacht,

da hab’ ich noch im Dunkeln

die Augen zugemacht.

Und seine Zweige rauschten,

als riefen sie mir zu:

"Komm her zu mir, Geselle,

hier find’st du deine Ruh’!"

Die kalten Winde bliesen

mir grad ins Angesicht,

der Hut flog mir vom Kopfe,

ich wendete mich nicht.

Nun bin ich manche Stunde

entfernt von jenem Ort,

und immer hör’ ich’s rauschen:

du fändest Ruhe dort!

Lehmus

Eessä portin, kaivon luona,

lehmus seisoo ylvähin:

Monet haaveet varjossansa,

siellä yksin uneksin.

Sen kaarnaan minä veistin,

nuo sanat rakkauden;

oli suru taikka ilo,

puun luokse pakenen.

Tänäänkin minä sinne kuljin

saapuessa pimeyden,

siinä silmäni mä suljin,

annoin tulla unien.

Ja lehväin kahinassa,

minä kuulin kuiskauksen,

tule tänne, nuorukainen,

täällä levon saat rauhaisen.

Kylmät tuulet puhaltaa

nyt suoraan kasvoihin,

lakin päästä tempoo,

en käänny takaisin.

Monen tunnin matkan päähän,

vanha lehmus jäädä sai.

Kuulen vielä kuiskauksen,

täällä levon löytäisit.

Wasserflut 

Manche Trän’ aus meinen Augen

ist gefallen in den Schnee;

seine kalten Flocken saugen

durstig ein das heiße Weh.

Wenn die Gräser sprossen wollen

weht daher ein lauer Wind,

und das Eis zerspringt in Schollen,

und der weiche Schnee zerrinnt.

Schnee, du weißt von meinem Sehnen,

sag’, wohin doch geht dein Lauf?

Folge nach nur meinen Tränen,

nimmt dich bald das Bächlein auf.

Wirst mit ihm die Stadt durchziehen,

munt’re Straßen ein und aus;

fühlst du meine Tränen glühen,

da ist meiner Liebsten Haus.

Tulva

Moni kyynel silmistäni

on jo lumeen vierinyt,

hangen jäiset hiutaleetkin

tuskaani kuumaa janosi.

Jotta ruoho alkaa kasvaa

tuulet lauhat puhaltaa.

Kirkkaat jäätkin lohkeavat,

lumi pehmeä hapertuu.

Lumi, sinä kaipaukseni tunnet

sano, minne kulkee ties’?

Kyyneleitäin jos vain seuraat

muassaan sinut puro vie.

Kaupungin halki näinpä pääset,

iloisia katuja kulkemaan.

Tunnetko kyynelteni poltteen?

Tuolla asuu rakkaimpani.

Auf dem Flusse

Der du so lustig rauschtest,

du heller, wilder Fluß,

wie still bist du geworden,

gibst keinen Scheidegruß.

Mit harter, starrer Rinde,

hast du dich überdeckt,

liegst kalt und unbeweglich

im Sande ausgestreckt.

In deine Decke grab’ ich

mit einem spitzen Stein

den Namen meiner Liebsten

und Stund’ und Tag hinein:

Den Tag des ersten Grußes,

den Tag, an dem ich ging;

um Nam’ und Zahlen windet

sich ein zerbroch’ner Ring.

Mein Herz, in diesem Bache

erkennst du nun dein Bild?

Ob’s unter seiner Rinde

wohl auch so reißend schwillt?

Joella

Sinä, ilossa kuohuva,

sinä kirkas, villi virta,

miten oletkaan nyt hiljainen,

enää tervehdystä en saa.

On ylläsi uusi peitto,

niin kova, niin jähmeä,

makaat kylmänä, liikkumatta

hengetönnä, hiekassa.

Kuoreesi kovaan raavin,

terävällä kivellä,

nimen minulle niin rakkaan,

ja hetken ja päivänkin:

Ensi kohtauksemme,

sen päivän kun lähdin pois,

ja piirtämääni kiertää

katkennut ympyrä.

Sydän, purossa tuossa,

omat piirteesi löydätkö?

Noinko sisälläsi

myös villisti läikähti?

Rückblick

Es brennt mir unter beiden Sohlen,

tret’ ich auch schon auf Eis und Schnee,

ich möcht’ nicht wieder Atem holen,

bis ich nicht mehr die Türme seh’.

Hab’ mich an jedem Stein gestoßen,

so eilt’ ich zu der Stadt hinaus;

die Krähen warfen Bäll’ und Schloßen.

Auf meinen Hut von jedem Haus.

Wie anders hast du mich empfangen,

du Stadt der Unbeständigkeit!

An deinen blanken Fenstern sangen

die Lerch’ und Nachtigall im Streit.

Die runden Lindenbäume blühten,

die klaren Rinnen rauschten hell,

und ach, zwei Mädchenaugen glühten. –

Da war’s gescheh’n um dich, Gesell!

Kommt mir der Tag in die Gedanken,

möcht’ ich noch einmal rückwärts seh’n,

möcht’ ich zurücke wieder wanken,

vor ihrem Hause stille steh’n

Katse takaisinpäin

Jalkapohjiani polttaa,

vaikka hankia vaellan.

Henkäistä en tahdo ennen

kuin nuo tornit jäävät taa.

Joka kiveen kompastelin,

kiire kaupungista pois;

varikset minua pilkkasivat

joka talon katolta.

Miten toisin otitkaan vastaan,

sinä kaupunki häilyväinen!

Kiurut, satakielet kilvan

lauloi ikkunoillasi.

Silloin kukki lehmuksetkin,

purot kirkkaat solisi,

ja oi, tytön silmät loisti! –

Se oli loppusi, nuori mies!

Kun tuon päivän taaskin muistan,

sen takaisin niin haluaisin,

jospa hänen talonsa luokse

minä kerran vielä pääsisin.

Irrlicht 

In die tiefsten Felsengründe

lockte mich ein Irrlicht hin:

Wie ich einen Ausgang finde,

liegt nicht schwer mir in dem Sinn.

Bin gewohnt das Irregehen,

’s führt ja jeder Weg zum Ziel;

uns’re Freuden, uns’re Leiden,

alles eines Irrlichts Spiel!

Durch des Bergstroms trock’ne Rinnen

wind’ ich ruhig mich hinab

jeder Strom wird’s Meer gewinnen,

jedes Leiden auch sein Grab.

Virvatuli

Syvälle louhikkoihin,

virvatuli johdattaa:

Kuinka ulos löytänenkin,

eipä mieltäin rasita.

Usein olen eksyksissä,

määränpäähän vie joka tie.

Riemut niin kuin murheemmekin,

leikkiä virvatulten lie.

Vuoripuron kuiva uoma

mua matkallani opastaa –

Joka virta löytää meren,

Joka tuska hautansa.

Rast 

Nun merk’ ich erst, wie müd’ ich bin,

da ich zur Ruh’ mich lege;

das Wandern hielt mich munter hin

auf unwirtbarem Wege.

Die Füße frugen nicht nach Rast,

es war zu kalt zum Stehen;

der Rücken fühlte keine Last,

der Sturm half fort mich wehen.

In eines Köhlers engem Haus

hab’ Obdach ich gefunden;

doch meine Glieder ruh’n nicht aus:

so brennen ihre Wunden.

Auch du, mein Herz, im Kampf und Sturm

so wild und so verwegen,

fühlst in der Still’ erst deinen Wurm

mit heißem Stich sich regen!

Levähdys

Kun levähdän sen huomaankin,

miten uupunut jo olen;

reippaasti vaikka vaelsin

autioilla teillä.

Jalat jaksaa kulkea,

oli kylmä seisahtaa,

selkä kantaa taakkansa,

vei myrsky eteenpäin.

Tönössä miilunpolttajan

sain lepoon painaa pääni;

vaan raajojani pakottaa,

haavojani kirveltää.

Sinäkin, sydämeni, taisteluissa,

niin villi ja uhmakas,

vasta nyt kun pääsit lepoon,

käärmeen tunsit rinnassa!

Frühlingstraum 

Ich träumte von bunten Blumen,

so wie sie wohl blühen im Mai;

ich träumte von grünen Wiesen,

von lustigem Vogelgeschrei.

Und als die Hähne krähten,

da ward mein Auge wach;

da war es kalt und finster,

es schrien die Raben vom Dach.

Doch an den Fensterscheiben,

wer malte die Blätter da?

Ihr lacht wohl über den Träumer,

der Blumen im Winter sah?

Ich träumte von Lieb’ um Liebe,

von einer schönen Maid.

Von Herzen und von Küssen,

von Wonne und Seligkeit.

Und als die Hähne krähten,

da ward mein Herze wach;

nun sitz’ ich hier alleine

und denke dem Traume nach.

Die Augen schließ’ ich wieder,

noch schlägt das Herz so warm.

Wann grünt ihr Blätter am Fenster?

Wann halt’ ich mein Liebchen im Arm?

Kevätunelma

Näin unessa kukkasia,

koko kirjon keväisen;

Kedot vihreät edessäni,

ja viserrys lintujen.

Ja kukkojen kiekuessa,

mä silmäni avasin;

oli kylmä niin ja synkkää,

korpit katoilla elämöi.

Vaan kukahan ikkunaani

nuo lehvät maalannut ois?

Kai nauratte unelmaani,

joka talveen kukkia toi?

Näen unta rakkaudesta,

näen kauniin tyttösen.

Hellistä suudelmista,

ihanuudesta autuuden.

Ja kukkojen kiekuessa,

taas havahtui sydämeni;

nyt unta muistellessa,

minä istun yksinäni.

Silmäni suljen jälleen,

viel lyö sydän lämpöinen.

Ikkunassa näenkö vielä lehdet?

Saanko syliin mä tyttösein?

Einsamkeit 

Wie eine trübe Wolke

durch heit’re Lüfte geht,

wenn in der Tanne Wipfel

ein mattes Lüftchen weht:

So zieh’ ich meine Straße

dahin mit trägem Fuß,

durch helles, frohes Leben

einsam und ohne Gruß.

Ach, daß die Luft so ruhig!

Ach, daß die Welt so licht!

Als noch die Stürme tobten,

war ich so elend nicht.

Yksinäisyys

Kuin kulkisi synkkä pilvi,

halki kirkkaan taivaan,

kun kuusen latvuksissa,

vihuri tuivertaa.

Niin myöskin katua kuljen,

minä raskain askelin,

halki elämän valon ja riemun.

Kukaan ei tervehdi.

Oi, ilma niin tyyni!

Oi, maailma valoisa!

Myrskyn vielä riehuessa,

en ollut kurja näin.

Die Post 

Von der Straße her ein Posthorn klingt.

Was hat es, dass es so hoch aufspringt,

mein Herz?

Die Post bringt keinen Brief für dich.

Was drängst du denn so wunderlich,

mein Herz?

Nun ja, die Post kommt aus der Stadt,

wo ich ein liebes Liebchen hatt’,

mein Herz!

Willst wohl einmal hinüberseh’n

und fragen, wie es dort mag geh’n,

mein Herz?

Posti

Ulkona postin torvi soi,

Mikä on, miksi lyöt lujaa noin,

sydämein?

Sulle kirjettä ei posti tuo,

mitä liikahdat niin kummasti,

sydämein?

No niin, posti tuleehan sieltä,

missä oli rakas ystäväni,

sydämein!

Tahtoisit kai sinne takaisin,

kysyisit: mitä kuuluu armaalle,

sydämein?

Der greise Kopf 

Der Reif hatt’ einen weißen Schein

mir übers Haar gestreuet;

da glaubt’ ich schon ein Greis zu sein,

und hab’ mich sehr gefreuet.

Doch bald ist er hinweggetaut,

hab’ wieder schwarze Haare,

daß mir’s vor meiner Jugend graut –

wie weit noch bis zur Bahre!

Vom Abendrot zum Morgenlicht

ward mancher Kopf zum Greise.

Wer glaubt’s? und meiner ward es nicht

auf dieser ganzen Reise!

Harmaapää

Huurteen valkea hohde,

hiuksiini laskeutui;

minä jo uskoin: olen vanhus,

ja siitä niin ilahduin.

Ei aikaa, suli pois se,

tukkani on musta taas,

miten kammoan nuoruuttani –

niin kaukana kuolon paarit!

Illan ruskosta koittoon aamun,

niin harmaantui moni pää.

Kuka uskoisi, mutta ei vain minun,

vaikka matka jo väsyttää!

Die Krähe 

Eine Krähe war mit mir

aus der Stadt gezogen,

ist bis heute für und für

um mein Haupt geflogen.

Krähe, wunderliches Tier,

willst mich nicht verlassen?

Meinst wohl, bald als Beute hier

meinen Leib zu fassen?

Nun, es wird nicht weit mehr geh’n

an dem Wanderstabe.

Krähe, laß mich endlich seh’n

treue bis zum Grabe!

Varis

Kanssani yksi varis,

kaupungista lähti,

aina vain ja uudelleen

päätäni se kierteli.

Varis, outo eläin,

etkö minua hylkää?

Haaskaa varmaan hamuilet

ruumiistani palaa?

Enhän kauas kulje enää,

Sauvani pudotan.

Uskollisuus kuoloon saakka,

varis sen nyt todistaa.

Letzte Hoffnung 

Hier und da ist an den Bäumen

manches bunte Blatt zu seh’n.

Und ich bleibe vor den Bäumen

oftmals in Gedanken steh’n.

Schaue nach dem einen Blatte,

hänge meine Hoffnung dran;

spielt der Wind mit meinem Blatte,

zitt’r’ ich, was ich zittern kann.

Ach, und fällt das Blatt zu Boden,

fällt mit ihm die Hoffnung ab,

fall’ ich selber mit zu Boden,

wein’ auf meiner Hoffnung Grab.

Viimeinen toivo

Siellä täällä talven puita

syksyn lehti koristaa,

minä katsomaan jään puita

usein mietteissäni.

Poimin silmään yhden lehden,

siihen toivon kohdistan;

tuuli tempaa hennon lehden,

vapisen kuin horkassa.

Oi, jos leijuu lehti maahan,

toivon vie se mukanaan,

Kaadun itsekin mä maahan,

itken toiveiden haudalla.

Im Dorfe 

Es bellen die Hunde, es rasseln die Ketten;

es schlafen die Menschen in ihren Betten,

träumen sich manches, was sie nicht haben,

tun sich im Guten und Argen erlaben;

Und morgen früh ist alles zerflossen.

Je nun, sie haben ihr Teil genossen,

und hoffen, was sie noch übrig ließen,

doch wieder zu finden auf ihren Kissen.

Bellt mich nur fort, ihr wachen Hunde,

laßt mich nicht ruh’n in der Schlummerstunde!

Ich bin zu Ende mit allen Träumen,

was will ich unter den Schläfern säumen?

Kylässä

Kalisevat ketjut, koirat haukkuvat,

peittojen alla ihmiset nukkuvat.

Uneksivat siitä mihin on kaipuu,

surut ja pelotkin unessa haipuu.

Tullessa aamun poissa on kaikki,

osansa unesta kukin jo saikin,

jotain jos jäi, sen takaisin saanee,

kun illalla jälleen maata he panee.

Minut tieheni ajakaa, valppaat hurtat,

älkää yölläkään suoko mulle unta!

Olen jo uneni uneksinut kaikki

miksi siis nukkujien joukkoon jäisin?

Der stürmische Morgen 

Wie hat der Sturm zerrissen

des Himmels graues Kleid!

Die Wolkenfetzen flattern

umher im matten Streit.

Und rote Feuerflammen

zieh’n zwischen ihnen hin:

das nenn’ ich einen Morgen

so recht nach meinem Sinn!

Mein Herz sieht an dem Himmel

gemalt sein eig’nes Bild –

es ist nichts als der Winter,

der Winter, kalt und wild!

Myrskyinen aamu

Miten rieponut on myrsky

taivaan mustan puvun!

Vimmainen on tyrsky,

ajaa pilvi toistaan.

Punaiset tulenlieskat

välissä leimahtaa.

On oikea aamujen aamu,

juuri kuin sen haluan.

Taivaassa sydän näkee

kuvansa piirtyvän.

Se talvi on, ei muuta,

talvi, villin hyytävä!

Täuschung 

Ein Licht tanzt freundlich vor mir her,

ich folg’ ihm nach die Kreuz und Quer;

ich folg’ ihm gern und seh’s ihm an,

daß es verlockt den Wandersmann.

Ach! wer wie ich so elend ist,

gibt gern sich hin der bunten List,

die hinter Eis und Nacht und Graus

ihm weist ein helles, warmes Haus.

Und eine liebe Seele drin. –

Nur Täuschung ist für mich Gewinn!

Harhautus

Valo lempeä tanssii edessäin,

sitä seuraan sinne tänne päin;

sitä seuraan vaikka sen oivallan,

se tahtoo vietellä vaeltajan.

Ah, miestä tämmöistä surkeaa,

petos niin helposti houkuttaa,

joka jään ja yön ja kauhujen takaa,

hänelle lämpöön, valoon ovia avaa.

Minua rakas odottaa?

Kaikki on vain harhaa!

Der Wegweiser 

Was vermeid’ ich denn die Wege,

wo dir ander’n Wand’rer gehn,

suche mir versteckte Stege

durch verschneite Felsenhöh’n?

Habe ja doch nichts begangen,

daß ich Menschen sollte scheu’n, –

welch ein törichtes Verlangen

treibt mich in die Wüstenei’n?

Weiser stehen auf den Wegen,

weisen auf die Städte zu,

und ich wand’re sonder Maßen,

ohne Ruh’ und suche Ruh’.

Einen Weiser seh’ ich stehen

unverrückt vor meinem Blick;

eine Straße muß ich gehen,

die noch keiner ging zurück.

Tienviitta

Miksi vieroksun minä teitä,

missä toiset vaeltaa,

etsin piilopenkereitä,

halki lumen ponnistan?

En rikkonut ole mitään,

että muita pelkäisin.

Mikä hullu kaipuu ajaa

minut korven kätköihin?

Seisoo viitat kaikkialla,

jotka ohjaa kaupunkiin.

Minä kuljen määrää vailla,

minä rauhaa etsin niin.

Nyt näen viitan edessäni,

jota en voi vastustaa.

Tämä tie on kuljettava,

mistä ei ole paluuta.

Das Wirtshaus 

Auf einen Totenacker

hat mich mein Weg gebracht;

allhier will ich einkehren,

hab’ ich bei mir gedacht.

Ihr grünen Totenkränze

könnt wohl die Zeichen sein,

die müde Wand’rer laden

ins kühle Wirtshaus ein.

Sind denn in diesem Hause

die Kammern all besetzt?

Bin matt zum Niedersinken,

bin tödlich schwer verletzt.

O unbarmherz’ge Schenke,

doch weisest du mich ab?

Nun weiter denn, nur weiter,

mein treuer Wanderstab!

Majatalo

Tulin vanhaan kirkkomaahan,

sinne veivät askeleet.

Minä täällä tahdon maata,

oli mietteeni hiljaiset.

Havuseppeleillä

mua saatte tervehtää.

Viileään majataloon,

kun saatatte väsyneen.

Miten, talossako huoneet

on kaikki varatut?

Minä tarvitsen jo vuoteen,

olen kuolonuupunut.

Oi, armoton vierasmaja,

minut torjutko siis näin?

Niin tartuttava on sauvaan,

painuttava eteenpäin.

Mut 

Fliegt der Schnee mir ins Gesicht,

schüttl’ ich ihn herunter.

Wenn mein Herz im Busen spricht,

sing’ ich hell und munter.

Höre nicht, was es mir sagt,

habe keine Ohren.

Fühle nicht, was es mir klagt,

klagen ist für Toren.

Lustig in die Welt hinein

gegen Wind und Wetter!

Will kein Gott auf Erden sein,

sind wir selber Götter!

Rohkeutta

Lumi jos kasvoja tuiskii,

ravistelen sen pois.

Povessa kun sydän kuiskii,

laulan kuin ei mitään ois.

Kuule en, se mitä sanoo

korvani mä suljen.

Vaikka sydän miten anoo,

reippaana vain kuljen.

Iloisesti maailmaan

lähden joka säällä.

Jos en löydä Jumalaa,

se itse olen täällä.

Die Nebensonnen 

Drei Sonnen sah ich am Himmel steh’n,

hab’ lang und fest sie angeseh’n;

und sie auch standen da so stier,

als wollten sie nicht weg von mir.

Ach, meine Sonnen seid ihr nicht!

Schaut Ander’n doch ins Angesicht!

Ja, neulich hatt’ ich auch wohl drei;

nun sind hinab die besten zwei.

Ging nur die dritt’ erst hinterdrein!

Im Dunkeln wird mir wohler sein.

Haamuauringot

Kolme aurinkoa helottaa,

jäin kauan niitä katsomaan;

minua vartioiden paikallaan,

niin liikkumatta ne puolestaan.

Te ette ole mun aurinkojain!

Muita tuijotelkaa sijastain!

Niin, kolme niitä oli kai,

mutt’ maillensa nyt kaksi sai.

Ja vajoaisipa kolmaskin!

Minä pimeään niin mielisin.

Der Leiermann 

Drüben hinterm Dorfe

steht ein Leiermann,

und mit starren Fingern

dreht er, was er kann.

Barfuß auf dem Eise

wankt er hin und her,

und sein kleiner Teller

bleibt ihm immer leer.

Keiner mag ihn hören,

keiner sieht ihn an,

und die Hunde knurren

um den alten Mann.

Und er läßt es gehen,

alles, wie es will,

dreht, und seine Leier

steht ihm nimmer still.

Wunderlicher Alter!

Soll ich mit dir gehn?

Willst zu meinen Liedern

deine Leier drehn?

Posetiivari

Perukoilla kylän

posetiivi soi,

jäykin sormin ukko

veivaa niin kuin voi.

Paljain jaloin jäällä

seisoo kylmissään,

lautastansa tyhjää

turhaan tyrkyttää.

Kukaan ei häntä kuuntele,

ei katso edes päin,

ja murisevat koirat

miestä luimistain.

Vanha mies ei piittaa,

antaa olla vain,

posetiivia veivaa

lakkaamatta ain.

Kummallinen vanhus,

lähdenkö mukaasi?

Posetiivillasi

säkeeni soittaisit.